— Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän summan kivitaulultaan kyynelillään.
— Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin takiainen.
Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.
— Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.
Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.
Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään, laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin. Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.
— Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi, äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!
Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut sujunut aivan ohjelman mukaan.
He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen tahansa.
— Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja purevan tuulen hyökkäykset.