Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin. Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:
— Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen toisistamme.
Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle seuranaisen paikkaa.
Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa. Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.
Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran, joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin, tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.
Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun, kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.
Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto, terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin, ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä hullunkurista että intomielistä.
Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä, Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana, sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa, sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan kipeille nukeille.
Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.
Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla, että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään, ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon, jos olen kiltti.