Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä 'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä paikassa sanoen nöyrästi:
"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."
— Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.
— Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä, ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt 'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.
— Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa. Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.
— Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.
Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.
— Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista, teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit, minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja — oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta — korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? — ja talutti hänet opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.
— Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti suuresti.
— Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.