Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.
— Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin sokin. — Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta herra Laurencelle.
Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:
— Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin, kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja huolestuneelta.
"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.
"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.
"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta kunnioitusta häntä kohtaan.
"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos minusta olisi ollut jotakin hyötyä."
Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta. Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi! Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.
— Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. — Minusta on hauska ajatella kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.