— Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.
— Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.
— Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.
Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään, mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti. Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.
— Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.
— Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. — Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä — hän osaa tehdä aika hyvää — ja Beth arveli, että hänen kissansa huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.
Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.
— Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön, joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen pelargonin kukilla.
— Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!
— Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.