— Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias, mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole äitiä.
Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:
— Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille. Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi antaisi sinun tulla?
— Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie kirkastuen kirkastumistaan.
— Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä. Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.
— Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä, ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan saada aikani jotenkin kulumaan.
— Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään, silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.
Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.
— Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo puolestaan hyvin huvittuneena häneen.
— En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.