Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä, ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki taas suunsa ja näytti neuvottomalta.
Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.
— Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.
Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista, ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.
— Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi seisomaan.
— Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.
— Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana hetkenä.
Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan. Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.
— Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen ympärilleen haltioituneena. — Theodore Laurence, sinun pitäisi olla maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.
— Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään ja istahti vastapäiselle pöydälle.