Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:
— Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.
— No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti ilkikurisesti.
— Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa ja pitäen silmällä ovea.
— Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt, kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.
— Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.
— Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä tapaamaan häntä, sanoi Laurie.
— Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.
Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä, kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi päättäväisenä:
— Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni, mutta pidän hänestä kuitenkin.