— Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, ja
Jon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.
Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.
Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike, joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:
— Et siis pelkää minua, häh?
— En paljon.
— Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?
— Ette aivan.
— Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?
— Sanoin vain että luulin niin.
— Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?