— Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.
— Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi
Jo terävästi.
Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:
— Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean yksin.
— En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet kärsimättömästi:
— Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy, niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.
— Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?
— Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.
Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa pistävän viuhkan taskuunsa.
— Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan 'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: — Ja minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle ajoissa.