Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa' oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.
Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa, sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin, saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan, ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.
Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.
Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä vääryyden.
Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja kysyi henki kurkussa:
— Onko joku ottanut kirjani?
Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.
— Amy, se on sinulla.
— Ei, ei sitä ole minulla.
— Sitten tiedät, missä se on.