Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana, väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan, toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna, ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia ottaakseen käsityönsä esille.
Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan. He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä äärestä ja sanoi haaveellisena:
— Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se sinustakin olisi paikallaan?
Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet kainosti vastaamaan:
— Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.
— Kuinka niin, cherie? kysyi Belle.
— Hän on liian vanha.
— Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos saan kysyä? huudahti neiti Clara.
— Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.
— Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti
Belle nauraen.