— Voiko hän enää jatkaa vai onko kaikki hukassa?
— Sovin osaani vain entistä paremmin, haavakin on nyt omasta takaa.
Olen kohta valmis, älkää hätäilkö.
Siepattuaan lattialta peruukkinsa Demi hävisi kiittäen katseella markiisitarta, joka oli hänen tähtensä tärvellyt kalliit hansikkaansa.
— Kuinka hermojesi laita on? kysyi Laurie Jolta, kun he seisoivat yhdessä henkeään pidättäen ennen kuin kello soi viimeistä kertaa.
— Entä omiesi? vastasi Jo viittoen rajusti Megiä kohentamaan myssyään.
— Rohkeutta, kumppani, seison rinnallasi tuli mitä tuli.
Meg istui maalaismummona tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä, souti kätkyttä ja parsi hyräillen sukkia kuin ei olisi elämässään muuta tehnytkään. Hän ajatteli lapsiaan, Sam-poikaa, joka tahtoi ruveta sotilaaksi, tyytymätöntä tytärtään Dollyä, joka uneksi kaupunkilaisten hyvistä päivistä ja huvituksista, ja Elisa-raukkaa, joka oli tullut kotiin kuolemaan ja jättänyt lapsensa äidilleen siltä varalta, että kelvoton isä vaatisi sitä omakseen. Yksinpuhelua säesti koukussa poriseva kattila, ison kellon naksutus ja piskuisten sinisten kenkien huiske vauvan leperrellessä.
Kauheat kasvot ilmestyivät ikkunaan. Jo nykäisi Laurieta käsivarresta ja sanoi:
— Siinä on Demi. Toivottavasti kukaan ei tunne häntä, kun hän kohta ilmestyy Samina. Minua harmittaa yhä, ettet sinä suostunut esittämään tuota heittiötä.
— Enhän minä voi ohjata ja näytellä samalla kertaa. Demin naamio oli mainio, ja hän pitää tuollaisesta paisuttelusta. Hei, siinä hän tulee.