Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.
Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.
Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan, joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.
Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.
— En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa, sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.
— Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.
— Näitkö sinä kuvan?
— Näin.
— Ja tiedät mikä hullu minä olen?
— Tiedän, Dan, ja olen pahoillani…