— Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.
Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:
— Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden jäädä meidän väliseksemme.
— Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä kirotussa paikassa.
Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:
— Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja voinko keventää sen kantamista.
— Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin. No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt, ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista. Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään — täällä.
Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.
— En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot. Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.
Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa: tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.