Hämmästyksekseen Josephine Bhaer näki pienen purtensa palaavan satamaan liput liehuen ja tykit iloisesti jyskien. Ystävät riemuitsivat hänen menestyksestään ja onnittelivat häntä. Ja tämän ensi menestyksen jälkeen kaikki sujui helposti. Jo koki pelkkää myötätuulta, ja jokainen uusi kirja auttoi eteenpäin niitä, joita hän rakasti ja joiden hyväksi teki työtä.
Mutta kuten kaikella tässä kummallisessa maailmassa, Jon menestykselläkin oli hullunkuriset ja hankalat puolensa. Alkuaikojen hämmästyksestä ja riemusta toinnuttuaan hän alkoi varsin pian väsyä maineeseensa ja kaivata menetettyä vapauttaan.
Hänestä oli äkkiä tullut ihailevan lukijakuntansa orja. Se puuttui kaikkiin hänen toimiinsa, entisiin, nykyisiin ja tuleviinkin. Vieraat halusivat katsella häntä, kysellä, varoittaa ja onnitella; he olivat saattaa hänet suunniltaan hyvää tarkoittavalla huomaavaisuudellaan. Jos hän kieltäytyi avaamasta heille sydäntään, he moittivat häntä. Jos hän torjui tuntemattomien avunpyynnöt ja lahjoitusvaatimukset eikä ottanut kantaakseen kaikkea ihmiskunnan hätää ja kurjuutta, häntä sanottiin kovasydämiseksi, itsekkääksi ja ylpeäksi. Jos hänen oli mahdotonta vastata saamiinsa kirjeröykkiöihin, hän laiminlöi velvollisuutensa.
Ennen pitkää Jon kärsivällisyys loppui. Hän vetäytyi luolaansa ja murahteli pelottavasti, kun häntä houkuteltiin sieltä ulos. Vapaus oli aina ollut hänen kallein omaisuutensa, ja nyt siitä oli jäljellä vain riekaleet. Jo oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella voitiin vaatia, kun oli sirotellut ympärilleen runsain käsin nimikirjoituksia, valokuvia ja elämäkertatietoja, kun taiteilijat olivat kuvanneet hänen kotinsa joka taholta ja lehtimiehet hänet itsensä siltä jöröltä puolelta, jonka hän aina näytti näinä kiusallisina hetkinä, kun herttaisten pyhiinvaeltajien loputon virta oli kuluttanut kunnioittavilla askelillaan hänen kynnyksensä ja tuhonnut hänen pihanurmensa, kun palvelijat lähtivät talosta jo viikon kuluttua väsyttyään kuulemaan aamusta iltaan ovikellon soittoa, kun hänen miehensä sai suojella häntä aterioiden aikoina ja pojat turvata hänen pakonsa takaikkunasta yritteliäiden vieraiden ilmaantuessa sopimattomalla hetkellä.
— Pitäisi säätää suojelulaki onnettomien kirjailijoiden turvaksi, sanoi Jo eräänä aamuna, kun posti toi hänelle tavallista enemmän kirjeitä. — Se on minulle polttavampi ongelma kuin kansainvälinen tekijänoikeus, sillä aika on rahaa ja rauha terveyttä, ja olen menettämässä molemmat saamatta tilalle mitään. Mieleni tekee hurjasti paeta jonnekin erämaahan.
— Noille leijonanmetsästäjille tekisi hyvää vaihtaa hetkeksi osaa takaa-ajettavien kanssa; silloinpa näkisivät, millaisena maanvaivana he ovat. "Otin vapauden tulla ilmaisemaan ihastukseni viehättävästä teoksestanne", matki Ted kumartaen äidilleen, joka tuijotti vihaisena postista tulleita nimikirjoituspyyntöjä.
— Yhden asian olen päättänyt, sanoi Jo topakasti. — Tällaisiin pyyntöihin en enää vastaa. Tuolle pojalle olen jo lähettänyt ainakin kuusi nimikirjoitusta, ilmeisesti hän myy niitä. Ja jos vastaan tälle tytölle, saan ennen pitkää kaikki hänen koulutoverinsa kimppuuni. Emerson ja Whittier heittivät tällaisen postin paperikoriin, ja vaikka minä olenkin vain kirjallinen puistotäti enkä tarjoa nuorille muuta kuin moraalivelliä, aion tässä asiassa seurata suurten esimerkkiä. Minähän en ennätä syödä enkä nukkua, jos yritän tyydyttää näiden ajattelemattomien lasten toivomuksia. Ja helpotuksesta huokaisten Jo pyyhkäisi koko läjän syrjään.
— Minä avaan loput kirjeet, että saat lopettaa aamiaisesi, sanoi Rob, joka usein oli äitinsä sihteerinä. — Tässä on muuan etelästä tullut. Kahdeksantoistavuotias kirjailija ehdottaa, että panet nimesi romaaniin, jonka hän on kirjoittanut. Ensimmäisen painoksen jälkeen sinun nimesi joutaa pois ja hänen pannaan tilalle. Selväsanainen ehdotus. Mutta et taida suostua siihen, vaikka oletkin yleensä helläsydäminen nuoria kynäilijöitä kohtaan.
— Ei käy. Selitä se hänelle ystävällisesti, ennen kuin hän ehtii lähettää tänne juttunsa. Minulla on tällä hetkellä hallussani seitsemän käsikirjoitusta ja tuskin ehdin lukea edes omaani, sanoi Jo-rouva. Hän onki maljasta pienen kirjeen ja avasi sen huolellisesti, koska se alamäkeä luisuvasta osoitteesta päätellen oli lapsen kirjoittama.
— Tähän vastaan itse. Pieni sairas tyttö toivoo minulta kirjaa, ja sen hän on saava; mutta en minä voi kirjoittaa jatkoa kaikkiin kirjoihini vain hänen mielikseen. En koskaan pääsisi loppuun, jos tottelisin näitä ahnaita Oliver Twisteja, jotka koko ajan huutavat lisää! Entä sitten, Robin?