Dan selaili liikuttuneena vanhaa kirjaa, katsoi kuvan toisensa jälkeen, ja lapsena kuultu kertomus palautui elävänä hänen mieleensä. Erämaissa Daniin oli tarttunut hiven intiaanien taikauskoa, hän uskoi uniin ja enteisiin, ja Fouquén vertauskuvallisen kertomuksen maaginen tunnelma tehosi häneen voimakkaammin kuin Jo aavistikaan. Mutta sulkiessaan kirjan Dan ei sanonut muuta kuin:
— Tämän minä otan, jos se joutaa.
Hän työnsi kirjan taskuunsa ja lähti päätä pahkaa joelle selviytyäkseen yksinäisyydessä äskeisestä avomielisyyden puuskasta.
Seuraavana päivänä matkamiehet lähtivät. Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja ilmassa vilkkui valkoinen nenäliinapilvi heidän ajaessaan pois. Kun raitiovaunun kolina hiljeni, Jo pyyhkäisi silmiään ja sanoi kuin ennustaen:
— Minusta tuntuu, että jollekulle heistä tapahtuu jotakin. Joko he eivät palaa koskaan, tai sitten he palaavat uusina ihmisinä.
7
LEIJONA JA KARITSA
Poikien lähdettyä Plumfield vaipui hiljaiseloon ja perhe hajaantui eri tahoille, koska elokuu oli tullut ja kaikki kaipasivat vaihtelua. Professori Bhaer vei Jon vuoristoon. Laurencet viettivät lomaa rannikolla, ja Megin perhe ja Bhaerin pojat kävivät heidän luonaan vuoron perään, koska jonkun piti aina olla hoitamassa asioita.
Meg ja Daisy hoitivat tällä kertaa opiston kansliaa, ja Rob ja Ted olivat juuri palanneet kotiin rannikolta. Nankin oli suonut itselleen viikon loman ja oli viettämässä sitä Daisyn kanssa Plumissa.
Meri-ilma näytti kihonneen Tedille päähän, hän oli tavallista levottomampi ja piti kujeillaan tätiään ja Robia alituisessa jännityksessä. Hän ratsasti Oktoon näännyksiin ja komenteli Donia yhtä mittaa hyppimään ja temppuilemaan, niin että koira teki ilmikapinan. Opiston tytöillä oli sekä hupia että harmia niistä aaveista, joita esiintyi milloin missäkin öiseen aikaan, ja niistä hyytävistä äänistä, jotka häiritsivät heidän lukurauhaansa. Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka sai Tedin järkiintymään ja teki kumpaankin poikaan pysyvän vaikutuksen.