Syyskuun ensimmäisenä päivänä — sitä päivää pojat eivät koskaan unohtaneet — reippaan kävelyn ja hyvän kalaonnen jälkeen Ted ja Rob loikoilivat ladossa, sillä Daisylla oli vieraita ja pojat pysyttelivät syrjässä.
— Uskotko, Rob, että Don on sairas. Se ei peuhaa, ei syö eikä juo ja käyttäytyy kummasti. Dan tappaa meidät, jos koiralle sattuu jotakin, sanoi Ted katsellen Donia, joka makasi koppinsa luona. Koira oli vaeltanut koko päivän edestakaisin Danin huoneen ovelta pihan varjoisaan nurkkaukseen, johon Dan oli sen jättänyt vartioimaan vanhaa hattuaan kunnes palaisi.
— Ehkä se johtuu helteestä. Mutta joskus minusta tuntuu, että se ikävöi Dania. Koirathan ikävöivät, ja ukkorukka on ollut allapäin siitä saakka kun pojat lähtivät. Tai ties vaikka Danille olisi sattunut jotakin, Donhan ulvoi viime yönä. Olen kuullut semmoisesta, Rob vastasi miettivästi.
— Pötyä, se on vain pahalla tuulella. Minä lähden juoksemaan sen kanssa, se tekee sille hyvää. Hoi, kaveri, herää. Ted napsautti sormiaan Donille, joka vain muljautti häneen haluttomasti.
— Anna olla. Viedään se huomenna tohtori Watkinsille, jos tuo ei mene ohi, sittenpähän kuullaan mitä hän arvelee. Ja Rob heittäytyi taas heinille katselemaan pääskysten lentoa ja parantelemaan latinankielistä runoa, jonka oli sepittänyt.
Mutta Tediin meni itsepäisyyden paholainen. Vain uhmatakseen Robin kieltoa hän jatkoi koiran härnäämistä muka piristääkseen sitä. Don ei ollut huomaavinaan taputuksia tai komennuksia eikä kääntänyt päätäänkään Tedin usuttaessa sitä liikkeelle. Lopulta poika sisuuntui ja päätti nujertaa koiran väkipakolla. Hän sieppasi vitsan, mutta oli kyllin viisas sitoakseen Donin, sillä tämä ei sietänyt lyöntejä vierailta. Koira aavisti mitä oli tulossa ja nousi muristen jaloilleen. Rob kuuli murinan ja nähdessään Tedin kohottavan vitsaa juoksi väliin.
— Älä koske siihen, hän huusi. — Anna koiran olla rauhassa! Ei sitä saa lyödä, Danhan kielsi!
Rob komensi harvoin, ja silloin kun hän sen teki, Tedin oli taivuttava. Mutta poika oli nyt kuohuksissaan, ja Robin kielto vain yllytti häntä. Ainakin yksi isku oli niskoittelevan koiran saatava. Hän sivalsi vain kerran, mutta isku kostautui heti. Sillä vitsan heilahtaessa koira karkasi murahtaen Tedin kimppuun, ja juostessaan väliin Rob tunsi terävien hampaiden pureutuvan jalkaansa. Samassa Don irrotti leukansa ja painautui Robin jalkoihin, sillä se piti pojasta ja oli selvästi pahoillaan, kun oli vahingossa purrut ystäväänsä. Rob taputti koiraa sovinnon merkiksi ja lähti nilkuttamaan latoon kannoillaan Ted, joka häpesi nähdessään punaiset pisarat Robin sukassa ja pienet haavat hänen jalassaan.
— Olen totisesti pahoillani. Minkä ihmeen tähden tulit siihen? Tässä on vettä, pese tuo haava, niin minä etsin riepua siteeksi, hän sanoi nopeasti kastaen pesusienen veteen ja kaivaen taskustaan likaisen nenäliinan.
Rob ei tavallisesti tehnyt numeroa tapaturmistaan, mutta nyt hän istui ääneti katsoen punaisia jälkiä niin kalpeana, että Ted tuli levottomaksi.