Nanin ääni värähti varsin epäammattimaisesti, ja hänen katseensa sumeni, kun hän näki edessään kahdet huolestuneet kasvot, jotka luottavaisina odottivat häneltä apua.
— Minä tiedän: haava pitää polttaa. Polta pois vain, kyllä minä kestän, mutta Tedin on mentävä pois, sanoi Rob. Hän puristi päättävästi huulensa yhteen ja nyökkäsi onnettomalle veljelleen.
— En minä häiritse. Kyllä minä kestän siinä missä Robkin. Ja oikeastaan minun pitäisikin olla hänen paikallaan, sanoi Ted niin pahoillaan, pelästyneenä ja häpeissään, ettei hänen kestokykynsä näyttänyt suinkaan luotettavalta.
— Jääköön vain auttamaan, se tekee hänelle hyvää, vastasi Nan töykeästi; sisimmässään hän vapisi tietäessään, mitä pojilla saattoi olla odotettavana. — Pysykää täällä hiljaa, tulen heti takaisin, hän lisäsi ja lähti taloa kohti tehden nopeita suunnitelmia.
Oli silityspäivä ja tuli paloi vielä tyhjässä keittiössä; palvelustytöt olivat menneet yläkertaan lepäämään. Nan pisti ohuen rautavartaan kuumenemaan, ja istuutuessaan siihen odottamaan hän peitti kasvonsa ja pyysi voimia ja rohkeutta suoriutuakseen vaikeasta tehtävästään. Oli kauheata, että vaarassa oli juuri Rob, isän ylpeys ja äidin ilo, kaikkien ystävä. Muutama kyynel tipahti pöydälle, kun Nan koetti tyynnyttää mieltään ajattelemalla, että kaikki oli ehkä erehdystä ja pelko aiheeton.
Varusteinaan hehkuva rautavarras, ruukullinen jäävettä ja muutamia nenäliinoja, jotka oli siepannut kuivaustelineeltä, Nan palasi hetken kuluttua vajaan hoitamaan vakavinta sairaustapaustaan. Pojat istuivat kuin kuvapatsaat: toinen oli epätoivoinen, toinen alistunut. Tehdäkseen työn nopeasti ja hyvin Nanin oli hallittava hermonsa, joista hän aina kerskui.
— Kas niin, Rob, hetki vain, niin kaikki on ohi. Pidä varasi, Ted, häntä voi pyörryttää.
Rob sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja istui liikahtamatta. Ted polvistui hänen taakseen valkoisena kuin lakana. Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi, kuului vain heikko voihkaisu. Mutta kun Nan vilkaisi apulaiseensa saadakseen vähän vettä, Ted-parka oli pyörtynyt.
Rob naurahti, ja tämän odottamattoman äänen rohkaisemana Nan sitoi haavan vapisematta, vaikka hänen otsallaan olikin hikikarpaloita. Ja hän antoi kulauksen vettä ensimmäiselle potilaalleen ennen kuin kääntyi uuden puoleen. Ted oli häpeissään ja masentunut, kun hän toinnuttuaan tajusi, ettei ollut kestänyt tuota tärkeätä hetkeä, ja hän pyysi ettei asiasta puhuttaisi; hän ei todellakaan ollut mahtanut sille mitään.
— Älä huoli. Kaikki on nyt hyvin eikä kenenkään tarvitse tietää mitään, rohkaisi Nan, kun Ted-parka niiskutti Robin olkapäätä vasten nauraen ja itkien yhtaikaa. — Ja kuulkaa, pojat, Nan jatkoi. — Parasta ettemme säikytä vielä ketään tällä jutulla, sillä minusta tuntuu, että pelkäsimme turhaan. Don oli latkimassa vettä äsken kun tulin, eikä se näytä ollenkaan sairaalta. Mutta kaiken varalta: lähdetään nyt pienelle ajelulle kaupunkiin tohtori Morrisonin luo ja annetaan hänen vilkaista tuota haavaa. Valjasta sinä hevonen, Ted, minä käyn hakemassa hattuni ja jättämässä terveisiä Daisylle. Kaupungissa voidaan käydä meillä haukkaamassa jotain, niin ei tarvitse kiirehtiä takaisin teelle. Daisy saa seurustella rauhassa vieraidensa kanssa.