— Sepä hauskaa, todellakin hauskaa! Välipä sillä, kuka hän on. Ja toivottavasti menette pian naimisiin. Mutta kerro nyt koko asia, kehotti Jo niin rauhoittuneena, että tunsi voivansa kuulla mitä hyvänsä.
— Mitähän Nan sanoo? Tom kysyi nolona.
— Hän riemuitsee päästessään ikuisesta kiusanhengestään. Älä ole huolissasi Nanista! Kuka tämä tyttö on?
— Eikö Demi ole kirjoittanut?
— Vain jostakin neiti Westistä, jonka kuulut keikauttaneen kanootilla kumoon Quitnossa. Minusta siinä oli jo tietämistä ihan tarpeeksi.
— Se oli vasta alkusoittoa. Onnenpotku minulle! Tietysti minun piti olla kohtelias pideltyäni pahoin tyttöraukkaa. Ihmiset olivat sitä mieltä, enkä voinut muuta, ja niin oli kaikki mennyttä ennen kuin aavistinkaan. Demin syytä se oli. Hän tahtoi ottaa kuvia. Katsokaa vain näitä. Näin me kulutimme aikaa silloin, kun emme pelanneet tennistä, sanoi Tom ja veti kourallisen valokuvia taskustaan; monissa niistä hän itse oli varsin näkyvällä paikalla, joko pidellen päivänvarjoa sievän tytön suojana kalliolla, loikoen tämän jaloissa nurmella tai kiikkuen kuistin kaiteella.
— Tämä on tietysti hän? kysyi Jo näyttäen sirokenkäistä naista, jolla oli maila kädessään.
— Se on Dora. Eikö hän olekin suloinen, huudahti Tom unohtaen hetkeksi kaikki vaikeutensa ja puhui innokkaasti kuin rakastunut mies konsanaan.
— Oikein hauskan näköinen. Toivottavasti hän ei ole Dickensin Dora?
Tuo kiharainen pää on sen näköinen.
— Ei vähääkään. Hän on etevä tyttö. Taitava talousihminen, ompelee hyvin ja osaa paljon muuta. Kaikki tytöt pitävät hänestä, hän on hyväsydäminen ja iloinen, laulaa kuin lintu, tanssii kauniisti ja pitää kirjoista. Hänen mielestään sinun kirjasi ovat erinomaisia.