Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:
"Hei, tuuli raikas antakaa ja hyökylaineen tyrskyt ja aimo aallonkyntäjä, jota ei kaada myrskyt! On hauska merta viilettää ja maiset kahleet heittää, kotimme kun on aalloilla, ne kerran meidät peittää".
Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät, rouva Hardy huudahti äkkiä:
— Mitä tuo on?
Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen rauhallisesti:
— Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.
Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:
— Tuli irti ruumassa, sir.
"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä. Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin. Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä, joista lieskat pyrkivät esiin.
Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona, ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä, sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.