Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä. Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä tahansa tapahtua räjähdys.
Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää. Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat. Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin, että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri antaa kuolleensa takaisin.
Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat. Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin, samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä. Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa pelastusta odottaen.
Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista, että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.
Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.
Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko hänen omassa sydämessään kasvoi.
Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille, mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän veneessä vallitsi rauha.
Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.
Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.
Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.