Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:
— Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti. Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan täysin purjein!
Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: — Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan enää näkisi heitä.
Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa, ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.
Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.
Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn. Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet: tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat hahmot.
Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli, huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.
Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat, että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä ilosta.
Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.
Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: — Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt ajantajun.