— En voi tulla vielä — olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää. Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin. Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan, että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava pois tieltä.
Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. — Painu pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!
Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni. Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt, ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain vuoden kuritushuonerangaistuksen.
Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa. Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.
— Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta. Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin kiihtymys.
Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei valittamaan.
Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla. Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa kädet edelläastujan olkapäillä — kaikkea muuta kuin sotilaiden reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä, söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:
— Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä jonakin päivänä.
Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia, jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.
Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin yksityiskohdista ja pantaisiin — jos mahdollista — toimeen äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.