Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa. Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.
— Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa minua. Ei kekälettä voi pelastaa.
Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä, minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.
Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä, mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi hänen kärsimyksensä.
Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä 'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi, että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.
Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa. Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.
Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.
— Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita, puhuja sanoi. — Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen. Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden, niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat teille hyvää.
Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä. Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa, josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi uutta voimaa ystäviltään.
Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.