— Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä ja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun voitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni maalaisrattailla. — Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki hymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.
— Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät, sillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin siinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki toisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan pää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown omenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta suunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.
— Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä nauru asettui.
— No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä sitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai meidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen toisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme katketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme, vanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn varalle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt niin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa lahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli helppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa mahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin löysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin keikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan matka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli vasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta se ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme sen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä sain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja Brown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen lopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän päällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli tielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani kiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä kurkkua. Se sitten oli hassunkurista.
Polly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä minään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä ystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan taaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen ja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt kirvoittamaan naurun.
— Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud silmiään pyyhkien.
— Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle kolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen arvoista, sanoi Tom.
— Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun olisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi välittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.
Ja Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein piti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi moittivasti:
— Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.