— Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja rouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että Polly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin hyväksyvästi.
Polly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja totisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan hellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan tuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä myötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä rakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.
— Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee oikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan unohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.
Polly ravisti päättäväisesti päätään. — Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään työtä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule kysymykseenkään.
— Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään hauskaa, huudahti Fan pettyneenä.
— Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään houkutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja, jos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle rahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin ja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä seurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia enkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku huveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein. Ja sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä elämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.
— Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi Fanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen käyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.
— Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi ajatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan päättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt, ettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää, sillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän oli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten vaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.
— Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja. Minua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta kuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei lainkaan huvittanut.
— Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja käyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi Polly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat vakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.