— Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut tämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.
Herra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle ja sanoi moittivan näköisenä:
— Tässä on todiste.
Polly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää hänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen tuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan tehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun musiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena mieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan hän sanoi suoraan tapaansa:
— Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät pikku huoleni.
— Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin
Tom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä.
Trix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole.
Keikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.
Polly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: — Kiitos noista sanoista.
Nuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä, kumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut kunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan portaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:
— Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi sitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni mukaan!
Tuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä paremmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä tuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti. Oli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja maitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui kitkerältä.