— Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti Polly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja järjestämällä kukat vähän sievemmin.
— Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja pani toisen oksan hiuskasan huippuun.
Polly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli valmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja koetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät kasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:
— Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin on hassusti.
— Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys on nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun miehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä olkapäillä.
Fan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:
— Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi muodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään kaulakoruaan. — Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni ja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on tavattava Tom ja Trix.
Pollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.
— Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan varrella.
— Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi niin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt sinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä päätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.