— Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan raskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi Polly lujana.
Mutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui juhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran, välähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa ja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan viettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen pohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.
— Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti vaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt oikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut tanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän seurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai Tomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt, vaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja tyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!
Saavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä nukuksiin.
Mutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita ja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti Millsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla vaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.
— Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä, vaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada nämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja nyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän jatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.
— Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja ompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. — Vaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.
— Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa kun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.
Polly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti valkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:
— Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!