— Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin, ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti Mills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.
— Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa, mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.
— Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri onkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa minua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla kun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset kasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt siunauksensa. — Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän vaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva Finn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan ulos. — Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.
— Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.
— Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea ja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin hänen vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti tapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet rauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä päähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut huoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin huoneessa." Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja minä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään nähneet.
— Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.
— Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon, jonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat sydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha muistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku Janesta.
Polly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:
"Hyvä rouva Finn!
Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo, etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin, jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.