Jane Bryant."
— Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin kyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.
— Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa oli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö makaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa, koska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet sentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos, ja ensimmäiseksi hän sanoi: "Voi, miksi herätätte minut?" Minä olen nyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut todistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta. Hänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut yksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata itselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi. Hän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt elättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja kävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa kuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa. Se on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja kammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja auttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota sinun ei tarvitse koskaan kokea.
— Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi
Polly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.
— Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. — Hän oli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana. Toin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin ympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni omiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: "Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu kuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan uudestaan, ja minä koetan parastani." Sitten minä sanoin hänelle, että hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä kotinaan niin kauan kuin minulla on koti.
Neiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja onnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli tuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala oli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.
Polly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi ollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki rakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.
— Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin auttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen omat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien vastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen päätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.
Neiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:
— Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari ystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä osaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.