— Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.
— Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja harvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi ketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja masentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja vie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun näppäriä sormiasi.
Polly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä, että se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa, joka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven auki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä hän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa nuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä varjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan, mutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen ja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena nähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän rukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä tekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli ollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään rukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä ja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi. Jenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia kyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä, kun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.
— Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani sitä ansaitsisi.
— Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää ja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta sinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes helpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa tavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.
— Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän kaulassa.
— Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja siellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä minä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään, jos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko talossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.
— Ompeletko sinä? kysyi Jenny.
— Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät päästään.
— Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan olla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan ihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa hennoissa käsissään.