— Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas silmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää enempää puhua.
— Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.
— Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.
— Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein mukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom rupesi nauramaan hänelle.
— Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo häntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään hassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti oikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn luo.
— Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee höyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta veljeään? kysyi Tom virnistäen.
— Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin mielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi uudestaan sivelemään Tomin päätä.
Tomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä ulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli vaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:
— Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.
— Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa pianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden hetken. — Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo, joka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että syntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin lentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.