— Mummo torui aina Tomia, kun hän kiusasi sinua, Polly, ja Tom lupasi olla mallipoika, mutta oli kaikkea muuta, huomautti Maud arvokkaasti.
— Isoäiti kulta! Hän yritti kyllä parastaan, mutta ei minuun mikään pystynyt, sanoi Tom pudistaen totisena päätään.
— Minusta tuntuu kuin isoäiti olisi yhä vielä huoneissaan, enkä voi tottua siihen, että ne ovat tyhjinä, lisäsi Polly hellästi.
— Isä halusi säilyttää huoneet ennallaan, ja Tom istuu siellä joskus. Hän sanoo, että siellä on hyvä olla, sanoi Maud, jolla oli ihmeellinen taito paljastaa asioita, joista ei olisi saanut puhua julkisesti.
— Parasta että kiirehtisit omenan paistumista, sillä jollei se ole tuota pikaa valmis, saat jättää sen silleen, possu, sanoi Tom harmissaan.
— Mitä Fanille kuuluu? kysyi Polly tahdikkaasti.
— Hän on kyllästynyt kaikkeen. Väittää potevansa ruoansulatusvaivoja, toisin sanoen huonotuulisuutta.
— Hän on kyllä huonolla tuulella, mutta myös kipeä, sillä tapasin hänet kerran itkemästä, ja silloin hän sanoi, ettei kukaan välitä hänestä ja että hän aivan hyvin joutaisi kuolemaan, kertoi Maud kääntäen varovaisesti omenan toisen kyljen tuleen.
— Meidän pitäisi yhdessä koettaa piristää häntä. Jollei minulla olisi näin paljon työtä, yrittäisin parastani, koska hän on ollut kiltti minulle, sanoi Polly kiitollisena.
— Kunpa voisitkin. Hän on nykyisin kuin tuuliviiri, eikä koskaan tiedä mistä tuuli puhaltaa. Minua ihan harmittaa, kun näen hänet huuli lerpallaan, mutta en käsitä mitä pihkanaa hänelle tekisi, sanoi Tom. Mutta samassa hänen edessään oleva näky toi mieleen jotakin. Huoneessa oli vähän tuoleja, joten Polly oli istahtanut Willin tuolin reunalle takan ääreen. Hän nojasi paraikaa päätään veljensä olkapäähän niin kodikkaan luottavaisesti, että sitä oli ilo katsella. Will oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti Pollyn ympärille, ja ele ilmaisi selvemmin kuin sanat, että sisarukset olivat oppineet rakastamaan ja auttamaan toisiaan.