— Hän oli niin mielissään silloin kerran kun toit hänelle viinirypäleitä, ja siitä minä sen keksin. Ehkä hän sanoo minullekin: "Kiitos, kultaseni!" Vai mitä luulet? kuiskasi Maud kasvoillaan ikävöivä ilme.
— Kyllä hän varmasti sanoo. Maudin suureksi hämmästykseksi Tom ei nauranut hänen keksinnölleen.
— Hyvää yötä, kultaseni! Ole nyt varovainen ja vedä kaulahuivi suun eteen mennessäsi sillan yli taikka olet huomisaamuna käheä kuin varis, neuvoi Polly suudellessaan veljeään, joka vastasi siihen luonnollisesti ja pitämättä hellyydenosoitusta lainkaan tyttöjen hupsutuksena. Sitten he kaikki kääriytyivät vällyihin ja reki ajoi pois Pollyn jäädessä nyökkäilemään portaille.
Maudista matka oli liian lyhyt, mutta häntä lohdutettiin sillä, että hän pääsisi pitemmälle ajelulle seuraavana lauantaina, jos keliä vain riittäisi. Tom juoksi toivottamaan äidilleen hyvää yötä ja vihjaisi samalla Maudin tuomisista Maudin seistessä ulkona odottamassa poikien lähtöä.
— Hyvää yötä, kultaseni, ja ole nyt varovainen, hän sanoi Tomille matkien vaistomaisesti Pollya.
Tom nauroi ja oli vähällä nipistää sisarta nenästä, mutta sanat toivatkin hänen mieleensä jotain muuta ja hän suuteli Maudia. Hellyydenosoitus sai tytön melkein pakahtumaan hämmästyksestä ja mielihyvästä.
Pojat ajoivat ääneti melkein koko matkan, sillä Will piti tottelevaisesti kaulaliinaa suun edessä ja Tom oli vaipunut ajatuksiinsa.
Hänen tapoihinsa ei juuri kuulunut mietiskely, mutta jos jokin erityinen syy antoi jolloinkin siihen aihetta, tuo ihme kuitenkin tapahtui. Ja sellaisina hetkinä hän oli ehdottoman tosi ja rehellinen itselleen. Pistäytyminen Pollyn luona oli vaikuttanut tehokkaammin kuin tunnin saarna, ja vaikka siellä käyty keskustelu ei ollut ollutkaan korkealentoista tai nokkelaa, se herätti ajatuksia, ja onhan tunnettua, että suostuttelu tehoaa paremmin kuin mitkään parannussaarnat. Polly ja Will eivät yrittäneetkään saarnata, ja se miellytti Tomia. Kukaan ei halua kuulla moitteita, mutta ei liioin torjua huomaamattomasti annettuja opetuksia. Kaikessa huolettomuudessaankin Tom tajusi ne nopeasti eikä ollut vielä niin pilaantunut, ettei olisi toisten mukana osannut nauraa itselleen.
Willin ja Pollyn keskinäinen kiintymys muistutti niin kipeästi Tomia hänen omista laiminlyönneistään, että se vaikutti pysyvästi häneen. Menneiden aikojen muisteleminen sai hänet toivomaan, että voisi alkaa kaiken taas alusta ja paremmalla onnella. Isoäidin mainitseminen palautti mieleen hyväätekevän muiston, ja Pollyn luottamus, kun hän uskoi rakkaan veljensä Tomin suojelukseen, sai Tomin miehekkäästi toivomaan, että hän todella ansaitsisi sen. Mutta häntä ei olisi saanut kiduttamallakaan ilmaisemaan näitä mietteitään.
11