— Lähti viikoksi New Yorkiin.
— Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.
— Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.
Mutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala näky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai hänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:
— Minun hattuni! Voi, minun hattuni!
— Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.
— Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!
— Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi tarvinnut.
Pikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä valtavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista kääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten ja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta menehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti kysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului kellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni, ja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja toisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.
— Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan se vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja tämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan Pikun hampaista.