— Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. — Eihän minun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla tavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä tuhlaavaisuudestani.
— Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.
— Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan hiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.
— Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen läpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja salpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa kiertyi nukkumaan.
— Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet aarteet.
— Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly, joka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät alkoivat vilkkua.
— Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä kapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta vaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.
— Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.
— Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se päähäsi, niin nähdään!
— En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä katsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro kenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana, jutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.