Tom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä olikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly oli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän asian suvaitsi ilmaista.
Sydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain, että pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli tuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja pitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena, miten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli voinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut osannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei noin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua sievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä hänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein toimitti.
Tällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli edessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki ihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut saman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä siksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä nuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä niin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei tiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle silmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin siitä.
— Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin vallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan laiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen silmäripsensä olivat.
— En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon enemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa, vastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli niin taitavasti pidätellyt.
— Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on hienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja kirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.
— Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas en välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä lohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly huokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.
— Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön ihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään sokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä, silloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.
Arvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti kiikarin peittääkseen silmänsä.
— Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on opetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.