— Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän, toivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä monia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä jätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.
— Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa visummin kuin luuletkaan.
— Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista? kysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.
Polly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän vastasi nauraen:
— En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.
— En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan maailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.
— En minäkään. Se olisi vierasta minulle.
— Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan urheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi laupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa isostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi kuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan liian myöhään herännyttä rakkauttaan.
Polly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan ivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin hentomielisenä.
— Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. — Minä koettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin hiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta hupsua.