— Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.
— Ja itseensä, lisäsi Polly.
— Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä sankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.
— Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja teidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.
— En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta sanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.
— Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja, ja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.
— Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin ajattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on tuossa!
— Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.
— Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki vain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen edessään kurkistellen siihen silmät nauravina.
— Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli itseään tarkkaan.