— Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?
— Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan. He ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina hyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.
— Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa pettyneenä ja huojentuneena.
— Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat mitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi rinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.
— Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä kukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon päällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.
— Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän tietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.
— En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny kumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka oli niiden vieressä.
— Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En yleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska se tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan sitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn paikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.
— Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen kasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään hän kaatoi pienen kukkamaljakon.
— Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly pyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.