— Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa hiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän olen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta sinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on kivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.
Fan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti naurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti arvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä, kääntyi Faniin päin ja sanoi:
— Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta tahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin kiertely ja kaartelu.
— No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai päähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.
— Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani? tiedusteli Polly.
— Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat tunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia sinun ja Sydneynkin välille.
— Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan turhaa.
Fannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan helpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi käytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.
Tyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa vain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa Fania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen sydänsuruunsa.
— No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon itkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain hermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina ja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi silmänsä ja nauroi.