— Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain toruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi. Sano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.
— Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä paljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan katsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen otsaansa.
— Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly hitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa ja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii huomaamaan ne.
— En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.
— Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja kiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään. Sellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä siitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy, niin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.
— Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.
— No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly huolestuneena.
— Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä hävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia turkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä rakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi masentuneella äänellä:
— No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät aina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on huolissaan omista asioistaan.
— Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi auttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.