— En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.
— No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat muitakin.
— Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki on niin typerää ja kyllästyttävää?
— Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. — Sinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt kaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin, niin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.
— Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään kuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta isä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain vetelehtiä parhaani mukaan.
— Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on mahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua niihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta nyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos minulla olisi runsaasti rahaa.
— Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani. Lähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin tänne itkemään kuin mikäkin vauva.
— En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.
— Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta nyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole hirveätä?
— Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja eivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja hauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.