— Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut itkunpuuskan jälkeen. — Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi Fanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä kukkuroillaan töitä.
— Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen, joka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan matkaa. — Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän peri melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa. Muun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut leveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia, jotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian varattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan antaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa asuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean parka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja Jennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki maksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä hyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä rahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa. Mieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman kodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito kuin neiti Millskin.
Pollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan iloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö kääntyi katsomaan heitä hymyillen.
— Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.
— Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle ystävällisesti ja sanottuaan: "Älä vain väsytä itseäsi." Sitten hän lisäsi: — Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina kun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään kävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa ja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny on niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää hänen apuaan.
— Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen lopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen, sanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen oli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.
— Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen luokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja keitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa kuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.
— Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa ja kurjuutta, jota et voi auttaa?
— Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja rakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi ja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää halu auttaa noita ihmisparkoja.
— Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä kättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn muuttumiseen.