— Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille, millaisia meidän pitää olla.
— Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo, kun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.
Hetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja katselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina ja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan ja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas tulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen ikuistettu ihannehahmo.
Kaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.
— Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni soittotunnin kello kahdelta.
— Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.
— Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa päivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua. En voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on minun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu sisarkuntamme uskontunnustukseen.
— Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen sankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.
— Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi
Polly hämmentyneenä.
— Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee.
Mutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.