— Kuka täällä on, Katy?
— Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi,
Polly-neiti?
— En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois niin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä. Mutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että silmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla löntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä päätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui melkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:
— Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta, tietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein kaipaa eikä siihen ole oikeutta.
Hassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö, joka yritti täyttää velvollisuutensa.
— Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä missä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat ulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly kääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli siihen aikaan päiväkävelyllä.
Lapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin kevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he eivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin rattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen plyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan alkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti toinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset, koetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.
— Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin
Willy ja Flossy, sanoi hoitaja.
— Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua. Mene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen, heitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti pikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.
— Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule pois, tuhma tyttö.