— Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset näyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä niin miellyttävä paikka.
— Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen koettelemuksiani ja olen kiittämätön.
— Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?
Sydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly uskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse ilmaisi.
— Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi minulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä vaikeuksiaan.
— Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui hiusmartoa myöten.
— Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.
— Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela nuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.
— On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa, varsinkin tähän aikaan vuodesta.
Voi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut toisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut narri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja hän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja kuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin yhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen nopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän päätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia. Pollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa kasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti: