— Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi viikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.
— Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni sitten hämmentyneenä.
Hän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian teeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen. Sydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:
— Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen kauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille juorunaihetta.
— Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten puraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas hämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut ratsastaja, joka tervehti heitä.
— Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja katseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja tämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja häntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:
— Hyvästi, Polly.
Polly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että hänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt vastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta Sydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä välittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan ensimmäiset torjuvat sanat.
Polly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno tosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että Sydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet matkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia eikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat huolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten suruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin haikeat kyynelet tai valitukset.
Hän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään, sillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä matkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen. Niinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi saavansa tämän uskoutumaan.